Oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan - yhteiskuntapolitiikan tulevaisuuden haasteet

Tässä seminaarissa etsitään sosialidemokratian suuntaa ja tulevaisuutta. Vanhalla puolueella on pitkä historia ja suuntaa on linjattu ennenkin. Maailma muuttuu kuitenkin jatkuvasti ja muutosta pitää ymmärtää. Puolueenkin on lunastettava paikkansa joka päivä uudelleen uusien ihmisten ja uusien tilanteiden edessä. Minulle on päivänselvää, että SDP:tä tarvitaan maailman muuttamiseen sekä uudistusten ja parannusten aikaansaamiseen.

Uudistuksia ja parannuksia, mutta mihin suuntaan? Siihen tarvitaan monipuolista keskustelua, jota ei saa kahlita. Jos haluamme oikeasti uudistua, meidän on oltava rohkeita. On uskallettava heittäytyä avoimeen ja kriitiseenkin keskusteluun. Jos kritiikin pelko saa vallan, kaikenlainen vapaa ajatustenvaihto ja kehitys pysähtyy. Se joka pelkää, on menettänyt pelin.

Puoluehallitus tapasi Ruotsissa entisen valtiovarainministerin ja puolueen yhden kärkivaikuttajan Pär Nuderin. Ruotsin demareiden vaalitappiossa on paljon yhteistä meidän tilanteemme kanssa ja siksi Nuderin jäsentelyn voi ottaa suoraan meidänkin käyttöömme. Hän luetteli viisi tekijää, jotka tarvitaan demareiden politiikan parantamiseksi.

1. Meidän pitää ymmärtää ihmisiä ja osata kuunnella heidän tarpeitaan aiempaa paremmin. Omin sanoin sanottuna meillä pitää olla paremmat tuntosarvet siihen todellisuuteen, missä erilaiset ihmiset elävät.

2. Meidän pitää osata analysoida yhteiskunnan kehitystä. Eli ymmärtää, mitkä asiat vaikuttavat mihinkin.

3. Meille pitää olla selvillä, mitkä ovat arvostuksemme. Toisin sanoen minkä väristen silmälasien läpi katsomme maailmaa. Mitä tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, solidaarisuus ja vapaus todella meille merkitsevät. Entä mikä on ihmiskäsityksemme. Uskommeko ihmisistä ensisijassa hyvää vai epäilemmekö, että ihminen on luontaisesti paha syntisäkki.

4. Meillä pitää olla selkeä visio. Meidän pitää osata kertoa, mitkä ovat pitkän ajan tavoitteemme. Ilkka Kanerva peräsi Maanpuolustuskurssiyhdistyksen puheessaan Natosta matkaesitettä, kuin mistä tahansa seuramatkakohteesta. Mekin voisimme perätä SDP:n matkaesitettä. Millaisesta pakettimatkasta on kyse ja minne olemme menossa? Kuuhun kenties? Tavoitteet kannattaa asettaa korkealle, joten kannatan sitä.

5. Lopuksi tulevat keinot.

Nuderin mukaan olemme hyviä 2- ja 5-kohdissa. Eli olemme hyviä analysoimaan ja keksimään keinoja. Ennen keinoja ja yksityiskohtia pitää kuitenkin olla selkeä visio, joka Nuderin mukaan kaipaa tarkempaa määrittelyä. Meillä Suomessa tilanne on aika samantyyppinen. En tosin ole ihan varma, olemmeko aina kovin hyviä nykytilan analysoinnissakaan. Se liittyy ensimmäiseen kohtaan, eli kuuntelemisen taitoon.

Kuunteleminen

Kuuntelemisessa ja ihmisten ymmärtämisessä meillä on petrattavaa. Lisäisin kuuntelemiseen myös kansalaisten osallisuuden. Kun puhumme tästä asiakokonaisuudesta, puhumme itse asiassa demokratian toimivuudesta. Eli siitä, miten ihmisten ääni kanavoituu päätöksentekoon, oli kyse sitten kunnista, valtiosta tai puolueesta ja sen sisäisestä jäsendemokratiasta. Ketkä ottavat osaa ja keiden ääni kuuluu.

SDP:n jäsenten keski-ikä on yli 60-vuotta. SDP on ollut suurille ja heitä vanhemmille ikäluokille vuosikymmenten projekti, henkilökohtaisesti tärkeä ja se ”oma juttu”. Uusien pienempien ikäluokkien on ollut vaikeampi työntyä tähän jo hyvin katettuun pöytään omine ajatuksineen ja uudenlaisine ongelmineen.

Tasan 20 vuotta sitten tullessani nuorena opiskelijana puolueen jäseneksi nuorten määrää ei pidetty ongelmana, heitä oli jopa varaa vähän sysiä ja ”koulia” tai ”karaista”. Tuolloiset neli- ja viisikymppiset olivat tiiviisti mukana toiminnassa – ja ovat itse asiassa edelleen. Minun ikäryhmässäni on puolueessa suuri aukko, nuorempia on alkanut taas löytyä. Nyt nämä samat 60 ja 70-vuotiaat ovat alkaneet ihmetellä, missä kaikki nuoremmat oikein ovat.

Koska työikäiset lapsiperhevaiheen aikuiset ja nuoret ovat SDP:n toiminnassa vähemmän edustettuna, kontaktit näihin ryhmiin ovat luonnollisesti jääneet ohuiksi. Tämä näkyy suoraan myös politiikan asialistassa ja kyvyssä analysoida niitä ongelmia, joita työikäiset, lapsiperheet ja nuoret elämässään kohtaavat. Ei ole osattu kuunnella, kun ihmiset ovat viestittäneet työelämän epävarmuudesta, sen aiheuttamista henkisistä paineista ja pahoinvoinnista, joka heijastuu automaattisesti myös lapsiin. Heille on saatettu vakuutella, että kaikki on keskimäärin hyvin, koska tilastot niin sanovat. Eriarvoisuuden kasvusta kertovat tilastot on ollut pakko ottaa vähitellen vakavasti.

Analyysistä ja uusliberalismista

Oikein kukaan ei tunnusta Suomessa kannattavansa uusliberalismia. Silti monet yhteiskunnalliset muutokset ovat edenneet latuja, joiden voi katsoa olevan suorassa yhteydessä markkinaehtoisuutta ja kilpailuideologiaa korostavaan ajattelutapaan.

Jo 1980-luvun lopulla alettiin puhua suurten kertomusten lopusta. Kommunistimaiden romahtaminen synnytti uuden utopian: uskon liberaalidemokratian leviämiseen viimeisenä lopullisena hallintomuotona kaikkialle. Tähän aikaan ajoittuu myös kansainvälisten pääomaliikkeiden vapauttaminen ja se eri maissa yleistynyt käsitys, että hyvinvointivaltiokehitys on edennyt huippuunsa ja että yhteiskunnat ovat tulleet valmiiksi.

Kun tähän lisää vielä myöhemmät teknologiset kehitysharppaukset, tuotantotapojen muutokset, globalisaatiokehityksen kiihtymisen, työelämän muutokset ja ihmisten elämäntyylien muutokset, on parinkymmenen vuoden aikana tapahtunut vastaava muutos, kuin teollinen vallankumous aikanaan. Tähän aikaan ajoittuu myös Suomen syvin lama sekä sen jälkeinen nousukausi ja rakennemuutos. Muutosten merkittävyyttä kuvaa se, että ydinperhemalli syntyi teollisen vallankumouksen aikoina. Nykyisessä verkostoyhteiskunnassa perhemallitkin ovat muutoksen tilassa ja voidaan jo puhua verkostoperheistä.

Jos me haluamme olla yhtä hyviä analyysissä kuin Ruotsalaiset demarit, meidän pitää osata analysoida mennyttä kahtakymmentä vuotta ja omaa suhdettamme muutoksiin. Onko julkisella omistuksella meille vielä erityinen arvo? Onko universaali hyvinvointimalli edelleen ajankohtainen? Uskommeko edelleen, että yhteiskuntaa ja markkinoita voi ohjata? Kannatammeko edelleen verotuksen tuloja tasaavaa vaikutusta, eli progressiota? Vastustammeko tuloerojen kasvua?

Vapaan ja rajoittamattoman markkinatalouden ihanuutta on tuotu nyt parinkymmenen vuoden ajan esiin nykyaikaisena ja uudistushenkisenä politiikkana. Tämä ”ajan henki” on tarttunut myös SDPssä ainakin niihin, joiden kohdalla sosialidemokratia on tehnyt tehtävänsä ja joiden omasta elämästä on tullut hyvin vaurasta ja turvattua. On alettu uskoa, että tämä muiden lanseeraama uudistaminen sopii myös meille. Paremman puutteessa se tuntuu fiksummalta kuin pelkän ein sanominen. Silti on oikeutettua sanoa ei silloin, kun halutaan raivata tilaa omalle ajattelulle ja omille uudistusehdotuksille.

Arvot

Nostaisin sosialidemokratian arvolitaniasta tasa-arvon ja demokratian ylitse muiden. Tasa-arvo on yksi perimmäisimmistä arvoistamme, jolle emme aseta mitään erityisiä ehtoja. Se erottaa meidät monista muista puolueista. Demokratia taas on paitsi väline, myös itseisarvo. Margaret Thatcher hahmotteli toisin. Hän sanoi, ettei mitään yhteiskuntaa ole olemassa. On vain joukko markkinoilla toimivia ostajia ja myyjiä. Minä taas olen sitä mieltä, että demokratia voi asettaa ehtoja markkinoiden toiminnalle, mutta ei koskaan päinvastoin.

Demokratiaa tarvitaan jonkun asian edistämistä varten. Demokratiaa ei ole, jos ei ole mitään päämäärää, mitä sen avulla edistetään. Tavoitteeksi ei riitä, että torjutaan joitain uhkia. Päämäärien määrittely taas tarvitsee jatkuvaa keskustelua ja vuorovaikutusta. Siteeraan Kalevi Sorsaa: ”Me emme SDP:ssä pyri yksimielisyyteen. Me päinvastoin katsomme, että vasta joutuessamme kohtaamaan vastaväitteitä, kannanotot punnitaan ja ne osoittavat painonsa”.

Puolueen uudistustyössä tarvitaan avoimia tiloja, jossa tätä keskustelua voidaan käydä. Mutta keskustelu tarvitsee myös jonkinlaista teemoittelua. Muuten se ei johda mihinkään.

Visiotyö

SDP:ssä on tehtiin visiotyötä viime puoluekokouksen alla, mutta meidän tarinamme siitä, mitä Suomelle pitäisi tehdä ei ole avautunut ulkopuolisille. Meille on käynyt vähän niin kuin evankelisluterilaisella kirkolle. Hyvä aate, pohjimmiltaan, mutta toteutus ontuu eikä sytytä laajempia ihmisryhmiä.

Minun haavekuvani

Omassa visioinnissani näen Suomen vuonna 2037 maana, joka kantaa globaalia vastuuta edelläkävijöiden joukossa. Olemme onnistuneet yhdessä muiden maiden kanssa luomaan pelisääntöjä kansainvälisten markkinoiden toiminnalle. Sen avulla on pysäytetty sellainen taloudellinen toiminta, jossa voitot syntyivät joko ilmaston tai työntekijöiden oikeuksien kustannuksella tai ihmisoikeuksia polkemalla. Tähän on tarvittu myös kansainvälistä verotusta. Sillä on paitsi ohjattu toimintaa eettisemmille urille, myös kerätty varoja kansalaisten hyvinvoinnin lisäämiseen.

Suomalainen yritystoiminta on menestynyt maailmalla osaamiseen, luovuuteen ja sosiaalisiin innovaatioihin perustuvilla aloilla. Muotoilu, taide- ja käsityöläisalat, ohjelmistotuotanto, musiikki sekä media- ja kustannusala nousivat vahvoiksi ja kansainvälisesti menestyneiksi yritystoiminnan alueiksi. Myös ympäristöteknologiassa Suomeen syntyi valtion avustamana muutama Nokiaa-vastaava menestyvä suuryritys. Jo aikaisessa vaiheessa tajuttiin, että tuottavuuden kasvu ja yritysten lisäarvo syntyvät inhimillisen tiedon ja palveluiden avulla. Ympäristöön, ihmisiin ja hyvinvointiin panostaminen nähtiin tuloksen ja tuottavuuden olennaiseksi tekijäksi, ei sen heikentäjäksi, kuten joskus taannoin.

Työelämässä ihmisten tuhlaamiselle opittiin asettamaan rajat. Silpputöistä ja pätkätöistä päästiin eroon, kun yrityksissä huomattiin, että kun yritys sitoutuu työntekijään, myös työntekijä sitoutuu työhönsä ja tulos paranee. Työn tuottavuus jatkoi kasvuaan ja työntekijät saivat siitä osan lisääntyvän vapaa-ajan muodossa. Näin ihmiset ovat voineet hoitaa perhevastuitaan ja kouluttautua edelleen. Tämän ansiosta he ovat jaksaneet olla mukana työelämässä aiempaa paremmin. Tämä alkoi näkyä säästönä mielenterveysmenoissa ja työkyvyttömyyseläkemenoissa.

Yhteiskunnassa opittiin uusi laajempi tuottavuuskäsite. Taloudellisen tuottavuuden rinnalle nostettiin luonnonvarojen tuottavuus ja sosiaalinen tuottavuus, eli yhteiskunnallisen tuottavuuden käsite. Näin opittiin katsomaan koko palapeliä; sitä tuotosta, mitä markkinat tuottavat ihmisten ja ympäristön hyvinvoinnille sekä päinvastoin. Viivan yläpuolelle merkittiin kaikki se, mitä yhteiskunta tuottaa – osaamista, terveyttä ja turvallisuutta. Viivan alapuolelle taas kaikki se, mitä tämän tuottamiseen on tarvittu: Eli paljonko on tarvittu rahaa palveluiden ja sosiaaliturvan aikaansaamiseen ja paljonko on maksettu erilaisia seuraushaittoja.

Suomalaiset kuluttajat valveutuivat ja alkoivat peräänkuuluttaa eettistä ja vastuullista tuotantoa. Monet edelläkävijäyritykset ymmärsivät, että vastuullisesta yritystoiminnasta he saavat markkinaetua ja he näkivät mm. yrityksen veronmaksuvelvollisuuden kunnia-asiakseen ja yhdeksi yhteiskuntavastuun kantamisen muodoksi. Muut yritykset seurasivat perässä. Osuustoiminta nousi yhtenä yritystoiminnan muotona uuteen kukoistukseen. Osuuskunnat omistavat niiden jäsenet, eli kuluttajat eikä osuuskunnassa asiakkaiden rahat valu kasvottomille osakesijoittajille, vaan osuuskunnan toiminnan kehittämiseen. Tämä yritysmuoto tarjosi kuluttajille eettisen vaihtoehdon, jossa he voivat itse myös vaikuttaa liiketoiminnan ohjaamiseen.

Sukupuolten välinen tasa-arvo eteni samalla, kun opittiin näkemään sellaistenkin työtehtävien arvo, joiden tulos ei ollut ennen markkinoilla heti ulosmitattavissa. Näitä tehtäviä olivat oikeastaan kaikki ne tehtävät, joita valtio ja kunnat toteuttivat. Myös monenlaisten palveluiden arvostus nousi, mutta vasta sen jälkeen, kun naisvaltaisilla aloilla toteutettiin mittava koko maan seisauttanut lakko. Palkkojen jälkeenjääneisyys kurottiin umpeen ja segregaatio alkoi heti purkautua. Myös isien liikehdintä ja aktiivisempi perhevapaiden käyttö vaikutti samaan suuntaan.

SDP:stä tuli suomen johtava puolue, joka veti puoleensa ajattelevaa fiksua väkeä, jolla on korkea sosiaalinen omatunto ja sydän paikallaan. Puolue vetosi myös nuoriin ja ihan tavallisiin duunareihin. Maahanmuuttajaväestömme oli kasvanut ja SDP:stä tuli myös heidän äänitorvensa. Puolue oli kuin suuri kansalaisjärjestö, joka piti sisällään lukuisia pienempiä yhden- tai monen asian liikkeitä ja projekteja. Niiden avulla puolueen toiminta oli vireää ja keräsi mukaan sellaisia ihmisiä, joilla oli aito innostus asioiden kehittämiseen ja uudistamiseen.

Myös suoran demokratian keinot ja erityiset kansalaispaneelit olivat käytössä kuntatason päätöksenteossa. Ne tukivat puolueen ja vaaleilla valittujen edustajien toimintaa ja lisäsivät kansalaisten kiinnostusta ja vaikutusvaltaa yhteisiin asioihin.

Uudistusliike

Tämän vision tavoitetilaan pääseminen voi vaikuttaa matkalta kuuhun – tai marssiin. Mutta tarvitsemme edelleen utopioita ja kunnianhimoisia tavoitteita. Politiikka on mahdollisuuksien taidetta. Mahdottoman toteuttamiseen tarvitaan politiikkaa. Mahdollinen toteutuu muutenkin.

Kun iso rumpu lyö

Kolumni 22.10.2007, Uutispäivä Demari:

Mitä ihmettä tänä päivänä pitäisi ajatella lauseesta: ”kun iso rumpu lyö, niin vasen jalka astuu”? Onko tälle takavuosien marssitermistölle vielä käyttöä tämän päivän poliittisessa kansalaistoiminnassa?

Olen yrittänyt rakentaa mielessäni siltaa työväenliikkeen perinteiden ja tämän päivän yhteiskuntatodellisuuden välille. Jotain valottui, kun luin Helvi Hämäläisen kirjan ”Raakileet”. Siinä kuvataan sodan jaloissa varttuneiden nuorten elämää jälleenrakennuksen Suomessa. Kirjassa kuvataan itse asiassa sen joukon ajatusmaailmaa, joka jälleenrakensi Suomen ja loi hyvinvointivaltion. Sama ikäluokka loi myös puolueemme menestyneen politiikan ytimen.

”He ovat aikansa lapsia, he rakastavat suuria organisaatioita, he rakastavat itseään niiden osina.- - - on olemassa kennolevyn kaltaisia ihmissielun hunajan punnitsijoita ja muotteja: tehtaita, puoluejärjestöjä, urheilu- ja sotilasorganisaatioita, joiden jäseniksi he ovat oppinet muuttumaan ja joilla on kyky pitää yllä hienoa tasapainoa kuin mehiläisen kennolevy.”

Helvi Hämäläisen sitaatti kertoo hyvin siitä, kuinka massojen organisoituminen toi järjestystä sodan jälkeiseen elämään. Lisäksi kommunismin pelko toi kaikkeen toimintaan oman jännitteensä. Tänään massat ovat kadonneet pirstaleiseen yhteiskuntatodellisuuteen ja vaihteleviin verkostoihin. Enää ei haluta seurata yhtä johtotähteä, vaan aktiiviset kansalaiset haluavat kyseenalaistaa, keskustella ja muodostaa kantansa itse. Eikä kommunistinen vallankumouskaan väijy nurkan takana.

Hierarkkiset järjestelmät ja autoritäärinen toimintakulttuuri eivät ole tätä päivää. Eräässä tilaisuudessa SDP:n uudet jäsenet kokivat kuitenkin keskustelukulttuurimme hyvin autoritääriseksi. Ehkä se kertoo jotain siitä, miksi minun ikäiseni ja nuoremmat ovat kokeneet olonsa puolueessa vähän vieraaksi ja ulkopuoliseksi.
Kehitettävää siis on. Puolueen jäsenille on luotava uusia tapoja ottaa osaa poliittiseen keskusteluun ja teemakohtaiseen työskentelyyn. Myös jäsendemokratiaa pitäisi uskaltaa lisätä. Esimerkiksi puolueen puheenjohtaja pitäisi valita jatkossa jäsenäänestyksellä ja jo nyt äänestystä voisi kokeilla neuvoa-antavana.

Jos SDP haluaa olla uutta luova puolue, jäseniä holhoavasta rehtorimentaliteetista pitää päästä eroon. Kyseenalaistaminen ja keskustelu kuuluvat normaaliin poliittiseen vuorovaikutukseen eikä sitä pidä pelätä. Ilman vaihtoehtojen vapaata haarukointia ei synny parhaita ratkaisuja ja niihin sitoutumista. Keskustelussa pitää antaa tilaa sille, että paras argumentti voittaa. Rummun säestyksellä tai ilman.

Susanna Rahkonen

Hiljaiset signaalit

Kolumni 24.9.2007, Uutispäivä Demari:

Vaikka olenkin yhteiskunnallisesti valveutunut kansalainen, tunnen BB-talon tapahtumat tällä hetkellä paremmin kuin ne tekemiset, joita talo Arkadianmäellä pitää sisällään. Ja minä sentään seuraan politiikkaa. Tarkoitan BB-talolla television Big Brother-ohjelmaa, jossa taloon valittujen asukkaiden edesottamuksia seurataan päivittäisissä televisiolähetyksissä, internetissä ja lehdissä kolmen kuukauden ajan. Katsojien kansalaisaktiivisuus huipentuu kerran viikossa, kun katsojat äänestävät tekstiviesteillään yhden asukkaista pois.

Eduskunnankin työtä voi seurata internetin kautta. Ei tosin yhtä intensiivisesti kuin BB-talon hassutuksia, mutta hallituksen esitykset ja edustajien puheenvuorot löytyvät eduskunnan internet-sivuilta muutamilla klikkauksilla. Harva kansalaisista lukeutuu kuitenkaan sellaisiin politiikan suurkuluttajiin, että he viettäisivät aikaa internetissä illat läpeensä valiokuntamietintöjä selaillen.

Eduskunnassa tehtävästä työstä ja siellä käydyistä poliittisista keskusteluista välittyy talon ulkopuolelle vain pienen pieni pintaraapaisu. Se, että ulkopolitiikasta keskustellaan, on nyt tullut selväksi. Mutta mikä olikaan se Häkämiehen pihvi – se on jäänyt monille pimentoon.
Suurin osa kansalaisista saa tietonsa eduskunnan lainsäädäntötyöstä lehtien ja television välityksellä. Ministerin mulkaisu, lehden otsikko tai lauseenpätkä TV-uutisissa muodostavat kuvaamme politiikan todellisuudesta.

Pienet signaalit, kuvat ja mielleyhtymät nousevat ylitse muiden. Kun hallitus kannustaa, se kannustaa rikkaita antamalla heille lisää rahaa, mutta köyhiä se kannustaa ottamalla heiltä rahaa pois. Tämä on selkeä viesti. Se kertoo enemmän kuin tuhat sanaa siitä ihmiskuvasta ja arvopohjasta, johon hallituksen mainostama sosiaalisesti herkkä mieli rakentuu. Ja edelleen puolustusministerimme, se hämähäkkimies, on halukas kaupittelemaan aseita Afganistaniin.

Sortumatta päätöksentekoon liittymättömään lepertelyyn ja tunnehöttöön, poliittiseen keskusteluun on palautettava kunnianhimoiset tavoitteet ja aatteet. Tämä silläkin uhalla, että törmäämme asioiden ideologisiin ulottuvuuksiin, valtavia ponnisteluja vaativiin globaaleihin tavoitteisiin sekä voittajiin ja häviäjiin.

Yksi poliittinen fakta kannattaa ottaa huomioon. SDP ei ole enää valtionhoitajapuolue. Poliittisessa keskustelussa meidän tulisi löytää itsemme kansalaisyhteiskunnan puolelta eikä siitä karsinasta, jossa hallinnoidaan ja selitellään. Demokratian on oltava meille arvo ylitse muiden. Demokratiaa ei kuitenkaan tarvita olemassa olevan puolusteluun, vaan se on aina olemassa jonkun asian edistämistä varten. Demokratia kuolee ilman päämäärää. Ja jos kansalaisten ainoa vaikutuskanava löytyy TV-viihteen tekstiviestiäänestyksistä.

Kehnoa palvelua

Suomen Kuluttajaliiton Nappo-lehti 9/2007

Taas kerran sain esimerkin siitä, kuinka vaikeaa asiointi tietoliikennejätin kanssa voi olla. Pestini kansanedustajana päättyi viime maaliskuun eduskuntavaaleihin. Heti vaalipäivän jälkeisenä maanantaina piti hoitaa käytännön asioita, kuten kotonani olevan eduskunnan laajakaistayhteyden muuttaminen omiin nimiini. Yhteys siis oli olemassa. Piti vain saada tunnukset ja uusi sähköpostiosoite käyttöön.

Ensimmäisen asioinnin jälkeen vaikeudet alkoivat. Sain kaavakkeen, jonka täytin heti ja lähetin eteenpäin. Odottelin aikani, eikä mitään kuulunut. Soitin palvelunumeroon, johon piti tietenkin jonottaa minuuttikaupalla. Siellä ei sitten tiedettykään mistään mitään. Kaavaketta ei löytynyt tai se ei ollut kirjautunut tai jotain muuta kummallista ja epäselvää. Yht´äkkiä alettiinkin puhua laajakaistayhteyksien asentamisista ja viiden viikon odotusajoista, vaikka kuinka selitin, mistä on kyse.

Olin ilman sähköpostiyhteyttä ja olo oli orpo. Viestit kyllä menivät sinne jonnekin, mutten voinut lukea niitä. Onneksi soitto eduskunnan ATK-tukeen auttoi. He käskivät vain perätä tiukasti tunnuksia, kyse oli vain pienestä muodollisuudesta. Sain oikeat termit suuhuni ja se auttoi. Pääsin sähköpostiini käsiksi yhden puhelun jälkeen, tosin kolmen viikon viiveellä.

Viime viikolla minulle soitettiin tästä samaisesta tietoliikennefirmasta. He olivat laittamassa kuulemma laajakaistayhteyttäni kuntoon. Ihmettelin. Kaipasivat kaavaketta ja allekirjoitustani. Sain sen saman lomakkeen, jonka olin jo joskus täyttänyt. Seuraavana päivänä tekstiviestejä pukkasi kännykkääni neljänä kappaleena: ”Hyvä asiakkaamme. Laajakaista ADSL liittymäsi toimitus etenee.” Sain uuden salasanan. Vanha ei enää toiminut. Asiakaspalvelussa oli yli kymmenen minuutin ruuhkaa. Nyt odottelen jännityksellä, saanko myös laskun tuplana.

Yhdellä napinpainalluksella hoidettavassa asiassa meni viisi kuukautta, tukku turhia puheluita, nauhakaupalla pimpelipom-musiikkia ja monen ihmisen työaikaa. Voin kuvitella, millainen sotku syntyy, kun kyse on vähänkään monimutkaisemmasta asiasta. Entä miten paljon tuskanhikeä digi-tv:n hankinta ja asennus on suomalaisissa kotitalouksissa vuodattanut?
Kunnon asiakaspalveluun kannattaa panostaa. Kun tähtää hyvään laatuun heti kättelyssä, se tulee lopulta kaikille halvemmaksi. Rikkinäiset kengät voi palauttaa ja korvata saman tien uusilla, mutta miten palauttaa epäkelpoa palvelua? Aikaa palaa ja aika on rahaa.

Susanna Rahkonen

Tasa-arvolaista vauhtia palkkauskeskusteluun

Länsiväylä, Areena

Terveydenhuoltoalan palkkakeskustelu on nostanut pintaan keskustelun julkisella sektorilla tehtävän työn arvosta. Tunnemme tarinat lapioihin nojailevista kunnan työntekijöistä, mutta todellisuus terveyskeskuksissa ja sairaaloissa on kaikkea muuta kuin verkkainen ja työtä vieroksuva. Lisäksi me päättäjät tunnemme talousarvion laatimisen jokavuotisen tuskan. Jaamme niukkuutta ja huolehdimme veronmaksajien varojen kohtuukäytöstä, mutta myös kunnan päätehtävästä – hyvistä palveluista.

Espoon kaupunki on kuntamme suurin työllistäjä. Palveluistamme valtaosan toteuttavat koulutetut naiset - opettajat, sairaanhoitajat, sosiaalityöntekijät, hallintovirkamiehet ja monet muut. Kun puhutaan julkisten palveluiden tehostamisesta, puhutaan pääasiassa naisten työpanoksesta. Ja palkkarahat tulevat verotuloista.

Kansaneläkelaitos kartoitti vastikään kansalaisten mielipiteitä ja viesti oli sama kuin aiemmissa vastaavissa tutkimuksissa. Kansalaiset ovat valmiita maksamaan jopa enemmän veroja, kunhan he voivat varmistua siitä, että varat käytetään palveluiden parantamiseen. Verotulojen ja palveluiden laadun välillä on selvä yhteys.

Miten sitten tarttua härkää sarvista? Poliitikot eivät voi mennä sotkeutumaan palkkaneuvotteluihin, mutta päättäjien velvollisuutena on huolehtia siitä, että lakisääteisten palveluiden toteuttamiseen on riittävästi resursseja. Kunnallisina päättäjinä velvollisuutenamme on myös huolehtia siitä, että noudatamme virka- ja työehtosopimusten mukaisia palkkausjärjestelmiä sekä tasa-arvolakia. Taustalla on myös kansainvälinen samapalkkaisuussäännöstö.

Tasa-arvolain mukaan samasta ja samanarvoisesta työstä tulee maksaa samaa peruspalkkaa. Haasteellisin tehtävä on saada selville samanarvoiset työt ja sitten verrata niiden vaativuutta keskenään. Tehtävä ei ole helppo ja pahimmillaan se johtaa hyvin karkeisiin malleihin. Kunnollisessa analyyttisessä työn vaativuuden arviointijärjestelmässä pääkriteerit ovat: osaaminen, vastuu, kuormitus ja työolot.

Edellisen Vanhasen hallituksen aikana käynnistettiin samapalkkaisuusohjelma, jonka tavoitteena on kuroa umpeen keskimääräistä 20 prosenttiyksikön naisten ja miesten palkkaeroa viidellä prosenttiyksiköllä. Työ on pitkäjänteistä eikä hoidu hokkus pokkus- tempuilla.

Valtuustoryhmämme tulee peräänkuuluttamaan Espoon kaupungilta aktiivista otetta palkkausjärjestelmien kehittämisessä ja palkkakuoppien täyttämisessä. Oikeudenmukainen palkkaus sekä hyvä työilmapiiri takaavat sen, että saamme työntekijöitä kunnallisiin palveluihin jatkossakin. Myös asuntopolitiikalla on merkitystä. Oikeudenmukaista on aloittaa niistä ryhmistä, joiden työn vaativuuden ja palkan epäsuhde on kaikista suurin.

Susanna Rahkonen