Espoon monet kasvot

Länsiväylä 5.9.2007


Ulkopuolisten vahvat mielikuvat Espoosta ja sen asukkaista alkavat olla jo suomalaista kansanperinnettä. Kultahammasrannikot ja espoolaisvitsit tiedetään. ”Toi on niin Espoota” on huudahdus, jossa viitataan johonkin vauraan, keski-ikäisen ja kaavamaisen yhdistelmään. Siis johonkin kuolettavan tylsään, josta ovat luovuus ja leikki kaukana.

Olen asunut Espoossa vuodesta 1976 ja siitä asti Espoo on ollut jatkuvassa muutoksen tilassa. Vanhaa asutusta ja historiallisia kiinnekohtia meillä on vähän, koska Espoo oli ennen lähinnä maaseutua. Muistan lehmien käyskentelyn leppävaaralaiselta laitumelta paikasta, jossa kohoaa tänä päivänä kiiltävän korkeaa lasiseinää. Ei siis ihme, jos espoolainen identiteetti on vaikeasti määriteltävissä.

Onneksi ei ole yhtä ainoaa Espoota, vaan kaupunkimme on harvinaisen moninainen kokoelma erilaisia kaupunki-identiteettejä. Jos yhteistä espoolaista nimittäjää yrittää määritellä, yksi sellainen voisi olla halu etsiä perheelle jotakin parempaa. Siis viihtyisää ja väljempää asuinympäristöä, kun lapset ovat pieniä. Vaikka Espoo on ollut pitkään lapsiperheiden kaupunki, myös ikäihmisten määrä on parhaillaan vahvassa nousussa.

Toinen yhteinen nimittäjä on kaupungin nopea kasvu. Nopeaan kasvuun liittyy joukko lastentauteja, joista tyypillisin on palveluiden krooninen jälkeenjääneisyys. Uusia alueita valloitetaan jatkuvasti ja rakennustyömaa onkin sitä tyypillisintä espoolaismaisemaa. Kouluahtaus on myös valitettavan tuttua jo omasta espoolaislapsuudestani. Koko ajan on rakennettava uutta ja korjattava vanhaa.

Kolmas tyypillisen espoolainen piirre on omaehtoisen kaupunkikulttuurin ja kaupunkimaisen elämäntavan nuoruus. Yhteisiä kaupunkitiloja on vähän, jos ostoskeskuksia ei lasketa. Tutumpaa on linnoittautuminen omien pihojen suojiin. Neljäs piirre on espoolaisten enemmistön aktiivisuus. Siksi vähemmän äänekkäillä on Espoossa paljon vaikeampaa tulla kuulluksi.

Vaikka espoolaisvitsit ovat legendaa, mielestäni meille espoolaisille tekisi hyvää erilaisuuden parempi sietokyky ja moniarvoisuuden tunnustaminen – myös kunnallisessa päätöksenteossa. Länsiväylä on eri kirjoituksissaan ennakoinut kokoomukselle auringonpaistetta seuraavissa kunnallisvaaleissa ja meille demareille vähemmän auvoisia aikoja (LV 22.8. ja 26.8.). Paikkoja ei ole vielä jaettu ja kaupungistamme löytyy jatkossa varmasti muutakin kuin kokoomuslaista ajattelutapaa.

Oman ryhmäni mielestä markkinaehtoisuuden ulottaminen ei sovi joka paikkaan. Tarvitaan muitakin toimintamalleja. Uskon, että monet espoolaiset ovat samaa mieltä. Kuntalaisten osallisuuden ja viihtyvyyden parantaminen on yksi tärkeä päämäärä. Tarvitsemme lisää yhteisiä olohuoneita ja yhdessä tekemisen paikkoja. Kirjastot ja asukaspuistot ovat näistä hyvänä esimerkkinä. Kaupunginosien omia vahvuuksia ja asukkaiden yhteistoimintaa olisi myös vahvistettava. Kullakin alueella voisi olla oma kaupunkibrändi. Siis omaleimainen ilme, josta kyseinen alue tunnettaisiin ja jonka toteuttamisessa olisivat mukana niin alueen yritykset, asukkaat kuin paikalliset yhdistykset ja kaupunkikin.

Espoon kaupunki voisi olla edelläkävijä sosiaalisen yritystoiminnan ja pehmeiden työmarkkinoiden synnyttäjänä. Vajaakuntoisten tai vaikeasti työllistyvien työpanokselle voisi löytää kaupungissamme enemmänkin käyttöä.

PS: Kaksitoistajäsenisessä valtuustoryhmässämme on viisi alle neljäkymppistä valtuutettua, kaikki pienten lasten äitejä. Ja joka vaaleissa on tullut uusia.

Susanna Rahkonen
sosialidemokraattisen valtuustoryhmän puheenjohtaja, kolmen lapsen äiti ja juristi Kauklahdesta