Takaisin pohjoismaiseen malliin

Olen jo useamman vuoden ajan peräänkuuluttanut vastauksia siihen, miksi meillä Suomessa ei ole oikein haluttu tunnustaa julkisen sektorin mahdollisuuksia työllistäjänä. Sen sijaan supistamme julkista sektoria ja sen henkilöstön määrää. Selityksenä kuulemme liian usein, kuinka julkisen sektorin tuottamat hyvinvointipalvelut ovat muka tehottomia ja liian kalliita.

Samalla olemme toteuttaneet mittavat veronalennukset, joilla on haluttu aktivoida yksityistä kulutuskysyntää ja saada sitä kautta kasvua ja työpaikkoja yksityiselle sektorille. Joissain piireissä kunta- ja palvelurakenneuudistuskin nähdään pelkkänä tilaaja-tuottajamallin lanseeraushankkeena, jonka perimmäisenä taka-ajatuksena on yksityisten hyvinvointipalvelumarkkinoiden synnyttäminen julkisten palveluiden kustannuksella. 

Onneksi työpaikkoja on syntynyt lisää, mutta meillä olisi mahdollisuus parempaankin. Veronalennuksista vain 10 prosenttia palautuu takaisin työpaikkojen muodossa. Kyse on siis melko kalliista työllistämisestä, jolla on valitettavasti myös ikäviä sivuvaikutuksia. Tuloerot ovat kasvaneet ja kuntien rahoituspohja on joutunut aiempaa ahtaammalle.

Julkisten palveluiden tehostamis- ja supistamistarpeita selitetään sillä, että joudumme varautumaan  väestön ikääntymisen haasteisiin. Totta on, että väestörakenteemme tulee muuttumaan. Kun tänä vuonna yhtä eläkeikäistä kohti on neljä työikäistä, on vuonna 2030 yhtä eläkeikäistä kohti enää kaksi työikäistä. Yhtälö on haastava, sillä yhä pienempi työssäkäyvien joukko joutuu rahoittamaan yhä suuremman osan hyvinvointipalveluistamme. Toisaalta hyvinvointipalveluiden tarve kasvaa ikääntymisen johdosta.

On siis entistäkin tärkeämpää, että vuonna 2030 työikäisistä mahdollisimman moni todella kykenee työhön. Kun selvitysten mukaan jopa 20 prosenttia peruskoululaisista ei saavuta tänä päivänä vaadittuja opetustavoitteita ja vajaa kymmenen prosenttia putoaa kelkasta lähes kokonaan, on syytä olla huolissaan. Näiden nuorten pitäisi kyetä kantamaan oma vastuunsa palveluiden ja eläkkeiden rahoituksesta. Työelämän vaatimustaso ei ole kuitenkaan vähenemään päin. Kaikki mahdollinen onkin tehtävä lasten ja nuorten eteen, jotta näin moni ei putoaisi marginaaliin. Ilman entistä parempaa päivähoito-, neuvola- ja koulujärjestelmää tässä ei voi onnistua. Palvelut vaativat tekijänsä ja tekijät palkkansa.

Vuonna 2002 Helsingin Sanomien artikkelissa (HS 25.8.2002) tehtiin mielenkiintoinen ajatuskoe. Artikkelissa tarkasteltiin tuloverojen alentamista viidellä prosentilla, eli neljällä miljardilla eurolla. Tässä ajatuskokeessa tuloverojen alentaminen rahoitettiin kahden miljardin euron lainalla. Verojen alentaminen lisäsi keskituloisten käytettävissä olevia kuukausituloja 109 euroa ja suurituloisten käytettävissä olevia tuloja kaksi kertaa enemmän. Kulutus lisääntyi ja työpaikkoja laskettiin syntyvän 30 000. Valtion tulot eivät kuitenkaan lisääntyneet eikä veronalennusten jatkuva rahoittaminen lisävelalla tuntunut artikkelin mukaan järkevältä. Palvelutkin kärsivät.

Kirjoitin aiheesta samana vuonna jatkamalla ajatusleikkiä niin, että tuloverojen alentamisen sijaan palkkaisimme lisätyövoimaa julkisiin hyvinvointipalveluihin. Työvoimaa palkattaisiin laskuesimerkissäni lisää 20 000 ihmistä vuonna 2004 ja 10 000 vuonna 2005. Tekemätöntä työtä sosiaali-, terveys- ja opetuspuolelta löytyy varmasti, vain palkanmaksaja puuttuu. Mallissani valtio (tai viime kädessä kunta valtion tuella) ryhtyisi palkanmaksajaksi. Valtio tarvitsisi lainaa lisätyövoiman palkkaamiseen.

Menemättä lukuihin sen syvällisemmin, olennaista on, että uudet palkansaajat käyttäisivät tuloistaan suurimman osan kulutukseen. Lisäksi suuri osa kulutukseen käytetyistä menoista menisi ostettujen tavaroiden ja palveluiden työpalkkoihin. Vaikutus on sitä positiivisempi, mitä suurempi osa palkatuista olisi ollut aiemmin työttöminä. Nyt he maksaisivat veroja ja valtion verotulot lisääntyisivät. Verotuloista voitaisiin kattaa otetun lainan vuosikorko sekä myös lyhentää lainaa. Samalla säästettäisiin työttömyys- ja toimeentulotukimenoissa. Lopputulos olisi valtiontaloudelle positiivinen. Suurin hyöty tulisi kuitenkin palveluiden käyttäjille ja työntekijöille.

Lisätyövoimalla ja työntekijöiden vastuunjakoa uudistamalla voitaisiin parantaa terveydenhuoltopalveluita, vanhusten kotipalveluita tai vaikkapa lasten iltapäivätoimintaa. En ole kuitenkaan vieläkään saanut vastausta siihen, miksi meillä Suomessa ei ole uskottu tämän karkean esimerkkilaskelman lopputulemaan. Ainoa vastaus, minkä edellinen valtiovarainministeri Antti Kalliomäki taannoin antoi oli se, että meillä julkiselle puolelle ei voida satsata lisäresursseja ennen kuin sen rakenteita merkittävästi uudistetaan. En tiedä, mitä Kalliomäki näillä rakenteellisilla uudistuksilla tarkkaan ottaen tarkoitti.

Ajatus julkisesta sektorin työllistävästä vaikutuksesta ei ole kuitenkaan  utopiaa muissa Pohjoismaissa. Ruotsissa ensi vuoden talousarviossa on varattu merkittäviä lisäpanostuksia paitsi yksityisen sektorin työpaikkojen luomiseen, myös julkisiin työpaikkoihin ja julkisten palveluiden laadun parantamiseen. Myös tuore valtioneuvoston kanslian raportti (3/2005) osoittaa, että muissa Pohjoismaissa ollaan kansantuotteessa ja työpaikkojen määrissä meitä edellä. Eroksi paljastuu se, että muissa Pohjoismaissa nimenomaan julkiset palvelut työllistävät selvästi enemmän väkeä. Ruotsissa myös aktiiviseen työvoimapolitiikkaan on satsattu meitä enemmän.

Työllistä kohden työn tuottavuus on meillä korkea. Ongelman muodostaa kuitenkin  se, että meillä Suomessa työssäkäyviä on vähän suhteessa väestöön. Työttömyys on meillä muihin Pohjoismaihin verrattuna korkealla tasolla. Merkittävin työllisyysvaje raportin mukaan meillä on muihin Pohjoismaihin verrattuna koulutus-, terveys- ja sosiaalipalveluissa. Jos olisimme muiden Pohjoismaiden tasolla, meillä työskentelisi 175 000 henkilöä enemmän koulutus-, terveys- ja sosiaalipalveluissa. Jos koko julkinen sektorimme vastaisi Pohjoismaista mallia, työllisten määrän tulisi olla noin 200 000 henkilöä nykyistä korkeampi.

Suomalaista työelämää kuvaa se, että työajat ovat meillä muihin Pohjoismaihin nähden pitkiä, mutta työn tuottavuus työtuntia kohden vaatimaton. Suomessa harvemmat ovat töissä, mutta heidän keskimääräinen työtuntimääränsä on suurempi. Vapaa-aikaa jää siis suomalaisille työntekijöille pohjoismaisia työntekijöitä vähemmän ja myös ennenaikaisille eläkkeille siirrytään meillä useammin. Voi olla, että vaikka meillä keskimääräinen työtuntimäärä olisi nykyistä pienempi, tuotannon taso ei välttämättä alentuisi. Näin työtä riittäisi yhä useammalle ja kokonaistuotanto voisi jopa kasvaa. Ainakin työntekijät jaksaisivat paremmin. 

Eikö meidän nyt vihdoinkin kannattaisi tunnustaa Pohjoismaisen mallin edut ja lopettaa Viron mallin haikailu tasaveroineen. Ikääntymisen ja syrjäytymisen haasteisiin vastataan taloudellisimmin ja tehokkaimmin yhteisten palveluiden laatua kehittämällä.  Palveluissa laatua ja kehittämisideoita ei synny ilman riittävää määrää osaavaa henkilökuntaa.

Susanna Rahkonen
Kansanedustaja, puoluehallituksen jäsen ja Espoon kaupunginhallituksen
varapuheenjohtaja