Äänestäjät vedettävä katsomosta näyttämölle

Helsingin Sanomat, sunnuntaidebatti 15.4.2007


Vastuu suomalaisten kehnosta äänestysinnosta kuuluu niin vaalijärjestelmälle, viestimille kuin puolueillekin. Jos kampanjoinnin miljoonat käytettäisiin kansalaistoimintaan vaalien välillä, demokratia olisi terveemmällä pohjalla, kirjoittaa Susanna Rahkonen.


Sata vuotta punaisen viivan piirtelyä, ja mikä olikaan tulos? Eduskunnan juhlavaaleissa vasemmisto ei juhlinut. Ennätyksellisen vähäinen määrä äänestäjiä vaivautui koppiin saakka.

Sosialidemokraattiselta puolueelta katosi noin 90.000 äänestäjää ja kokoomus lisäsi kannatustaan.

Vaikka kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen saattaakin olla eri mieltä, kehno äänestysaktiivisuus on ongelma. Ei vain demareille, vaan koko poliittisen järjestelmän uskottavuudelle. Haavoja saavat nuolla kuitenkin vain menettäjät eli vasemmistopuolueet.

Toisen tappio on toiselle suurta juhlaa, vaikka puhtaasti äänimäärissä laskettuna kolme suurinta puoluetta ovat sittenkin vielä aika lähellä toisiaan.

Alhainen äänestysaktiivisuus on oire, johon auttaa parempi politiikka. Politiikka, jolla korjataan markkinoiden toiminnan epätäydellisyyksiä sekä parannetaan kansalaisten osallisuutta ja vaikutusmahdollisuuksia. Tämä tavoite ei toteudu syytämällä miljoonia euroja mediataloihin kalliita imagokampanjoita varten.

Kansalaiset on vedettävä politiikan katsomosta mukaan näyttämölle. Sitä ennen on opeteltava näkemään uudelleen, että asioilla on laajoja syy- ja seuraussuhteita, joihin voi vaikuttaa. Politiikka on olemassa, vaikka toisin väitetään.

On tuttu tilastofakta, että vähiten yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen uskovat ne, jotka eniten tarvitsevat yhteisön tukea. Aktiivisimmin vaaleissa ja niiden ulkopuolellakin vaikuttavat ne, joiden henkilökohtaiset suojaverkot ovat kunnossa.

Kyseessä on sama jako, joka erottelee meidät markkinoilla voittajiin ja häviäjiin. Toisille vapaa meno sopii paremmin kuin toisille.

Jako menestyjiin ja luusereihin ei ole kuitenkaan kovin selkeä. Myös leirien keskellä velloo suuri joukko ihmisiä, joiden elämästä yhteiskunnan ilmapiirin koveneminen tekee tukalaa. Siitäkin huolimatta, että Suomi keskiluokkaistuu ja vaurastuu vauhdilla.

Työelämä on muuttunut entistä palveluvaltaisemmaksi ja osaamiseen perustuvaksi. Kun muuttuneeseen työnkuvaan yhdistetään lisääntyvät tehokkuusvaatimukset, on ihmisten henkinen prässi kovempi kuin ennen. Pätkä-, vuokra- ja silpputyöt ovat tehokkuusajattelun uusin sovellutus, joka osuu synnytysikäisiin naisiin.

Taloudelliseen tehokkuuteen perustuva ajattelutapa tunkee vastaan myös julkisella puolella. Siitä on kyse silloin, kun terveyskeskuksen ajanvarauksessa neuvotaan kääntymään yksityisen lääkäriaseman puoleen henkilöstövajeen takia tai kouluissa on ongelmia vastata oppilaiden erityistarpeisiin rahapulan vuoksi. Tai kun vanhuksia ei ehditä syöttää kunnolla eikä oirehtivia lapsia auttaa ajoissa.

Kun yhtälöön lisätään vielä asumisen hinnan karkaaminen pilviin, markkinoiden sijaiskärsijäjoukko alkaa tarkentua. Työelämän ulkopuolella olevien lisäksi kärsijöitä voi löytää sukupuolen ja sukupolven perusteella.

Pätkätyöt ja asumisen hinta tekevät nuorten ja lapsiperheiden elämästä erityisen hankalaa pääkaupunkiseudulla ja kehyskunnissa. Opettaja-sairaanhoitajaperheen tuloilla ilman perittyä varallisuutta on jo vaikea selvitä.

Naisten kontolle taas kasautuvat heikoimmin palkatut ja epävarmimmat työt, oli koulutus kuinka korkea tahansa.

Tätä kehitystä ei ole onnistuttu politiikalla lievittämään. Markkinatalous ja globalisaatio toimivat kuin patojen avautuessa irti päästetty vesi. Virta vie kiihtyvällä voimalla mennessään, ellei sitä kyetä hillitsemään ja ohjaamaan oikeisiin uomiin.

Suurimmista puolueista juuri Sdp on se puolue, johon suurimmat odotukset markkinoiden toiminnan valjastajana kohdistuvat. Ja juuri Sdp sai vaaleissa eniten takkiin.

Odotukset ovat yhdelle puolueelle tietenkin kovat, varsinkin kun asuntojen hintoja ja pätkätöitä ei edes hillitä yksin eduskunnan ja hallituksen päätöksillä. Talouden globalisaatiota verokilpailuineen taas ei pystytä selättämään pelkästään Suomesta käsin.

Vaikka viestimiä ei voi syyttää alhaisesta äänestysinnosta, ne ovat kuitenkin vaalien vahva osapuoli. Media pystyy vaikuttamaan omilla näkökulmillaan ja valinnoillaan siihen, mitä päätöksenteosta kansalaisille kerrotaan ja miten.

Kun isoäitini eno, pienviljelijä Konsta Talvio valittiin vuonna 1929 työväenpuolueen kansanedustajaksi Mäntsälästä, hän oli omiensa äänitorvi ja vaikutuskanava eduskunnassa. Viesti kulki kylätapaamisissa molempiin suuntiin ja valitsijat tiesivät, mitä asioita Konsta parlamentissa puuhasi.

Nyt yhä suurempi äänestäjäjoukko seuraa politiikkaa hyvin ohuesti. Sekin on oire, että osa kansasta janoaa edustajikseen tähtiä, joihin ladataan lähes messiaanisia odotuksia.

Todellisuudessa poliittinen vaikuttaminen ei toteudu koskaan yksilöiden, vaan aina ryhmien ja enemmistöjen kautta. Äänestäjän ja valitun edustajan suhde onkin liukumassa idoliaan palvovan fanin kaukorakkaussuhteen suuntaan – ja sellaisesta suhteesta on realismi kaukana. Se ei kerro aikuismaisesta ja kypsästä kansalaisuudesta tai toimivasta järjestelmästä.

Viestimet ovat tässä leikissä mukana paitsi viestin viejänä myös elinkeinohaarana. Itse asiassa media ja tietoverkot ovat ne nykyajan foorumit, joilla poliittinen keskustelu lähes kokonaan käydään. Ellei niihin mahdu kansalaisten ja heidän valitsemiensa edustajien välistä asiapitoista keskustelua ja kohtaamista, ei sitä tapahdu missään.

Siksi näille kohtaamisille tulee tarjota kunnon kanavat. Siinä tarvitaan median ja poliittisten instituutioiden yhteistyötä.

Tämä voisi olla järjestelmällistä toimintaa, jossa alueellisten televisio- ja radiolähetysten sekä internetin kautta saatetaan kansalaiset ja heidän valitsemansa päättäjät yhteen. Enkä tarkoita mitään valituspuhelinta tai pääministeritanssiaisia, vaan päätöksentekoa varten käytävää avointa ja hyvin organisoitua taustakeskustelua, jossa mahdollisimman moni pääsisi ääneen.

Myös puolueiden sisällä perinteiset kokoustamiseen perustuvat keskustelufoorumit ovat menettäneet merkitystään. Julkisuuden pelossa keskusteluja ei käydä ollenkaan tai ne ovat siirtyneet epädemokraattisesti kulisseihin.

Tai sitten hankitaan pari julkkista talliin mediaa varten ja lanseerataan vaaleihin näyttävä kovan rahan mainoskampanja.
Poliittinen liike tarvitsee päivittyäkseen jatkuvaa vuorovaikutusta jäsenten ja muun kansalaisyhteiskunnan välillä. Muuten se kuolee pois.

Siitä, että liike on elävä ja hengissä, kertoo parhaiten vilkas älyllinen keskustelu ja aatteellisesti motivoituneiden uusien jäsenten virta puolueeseen. On surullista, jos puolueiden paras tarjottava on kahvia.

Jos puolueiden ja ehdokkaiden mediataloille syytämät imagokampanjoinnin miljoonat käytettäisiin kansalaisten osallistumisen edistämiseen vaalien välillä, demokratiamme olisi paljon terveemmällä pohjalla. Kaikenlaiset äänestyskäyttäytymisen tutkimus- ja aktivointirahat olisikin laitettava kansalaistoiminnan tukemiseen käytännössä.

Puoluetukea tarvitaan, jotta poliittinen järjestelmä ei tule riippuvaiseksi ulkopuolisista rahalähteistä. Siksi ehdokkaiden vaalikampanjoille on asetettava kattosumma. Puolueiden ja ehdokkaiden saamaa vaalitukea olisi seurattava tarkemmin ja ilmoitusvelvollisuudesta olisi tehtävä pakollista.

Politiikalla on merkitystä, jos sen avulla pystytään ohjaamaan markkinoiden toimintaa ihmisten parhaaksi. Se puolue, joka löytää tiensä pätkätyöläisten, asuntovelkaisten perheiden ja julkisen sektorin palkkakuoppaa langenneiden naisten äänitorveksi, menestyy varmasti.

Minä toivon, että se puolue on Sdp. Silläkin uhalla, että puolueeni vaurastuneissa riveissä jotkut ratkaisut tekevät kipeää.

Susanna Rahkonen

Kirjoittaja on varatuomari, Sdp:n puoluehallituksen jäsen ja espoolainen kansanedustaja 1999–2007.